Suomen mäkikotkista on vuosien varrella tullut kotkien sijaan puluja, jotka eivät pääse lentoon sitten millään. Mikä on mennyt pieleen vuosien varressa? Mitä tapahtui Janne Ahosen kaltaisille huimapäille, jotka hyppäsivät palkintopallille kisasta toiseen?

Kuten niin monessa muussakin suomalaisen huippu-urheilun lajissa, rahoituksen ja sponsoreiden puute näkyy valitettavan usein myös tuloksissa. Vaikka mäkihyppy on marginaalinen laji, jota harrastetaan lähinnä julkisen sektorin infrastruktuurin varoissa, Suomen perinteet pitivät huolen vielä joitakin vuosia sitten, että lajin tulevaisuuden kärkiniminä komeilivat suomalaiset.

Lajin imago vaatii kiillotusta

Nuorison asenteet toki muuttuvat samaa vauhtia kuin Vesa Keskisen naisystävät. Harrastajamäärät eivät ole mitenkään dramaattisesti laskussa, mutta toisaalta eivät ne myöskään aiheuta iloa kasvun suhteen. Ehkä mäkihyppy ei ole enää nuorten mielestä “mediaseksikäs” harrastus, jonka aikana voi twiittailla ja jakaa kuvia Instagramissa (https://instagram.com/). Vaikea sanoa, mutta nuorten asenteiden muuttaminen on onnistuu vain heittämällä rahaa kampanjointiin. Innokkuus lähtee esikuvista, jotka nousevat julkisuuteen menestyksen avulla – eivätkä esimerkiksi juomalla itsensä Seiskan etusivulle.

Nuoret tarvitsevat esikuvia, joita seuraamalla he lähtevät harjoittelemaan omalla ajallaan, satoi tai paistoi. Suomen yritysten kannalta nuorten tukeminen läikkyy myös ylitse yhteiskunnallisen kehityksen saralla, sillä lajissa, jossa tullaan ensin mäkeä alas 100 km/h ilman suojuksia ja hypätään mäkeä alas sata metriä kertoo siitä, minkälaisia persoonia mäestä tulee alas: pelottomia, keskittyneitä ja omistautuneita yksilöitä. Eli kaikkea sitä mitä yritykset etsivät työntekijöissä! Sijoitetaan siis mäkihyppyyn yhteisvoimin!