Lahden 2001 hiihdon maailmanmestaruuskisat ovat synkkä tapahtuma Suomen historiassa, joka halutaan jo kuopata ja unohtaa. Valitettavasti tämä ei käy päinsä niin kauan, kun Suomi ei palaa lajin ehdottomaan kärkeen. Mutta onnistuuko tämä teko varsinkin kun hiihto lajina menetti kokonaisen sukupolven Lahden munauksen myötä?

Kaisa Mäkäräinen  on ainoa hiihtäjä, joka yrittää pitää Suomen perinteitä yllä hiihdon arvokisoissa; sinänsä surullista, sillä Suomi on Norjan jälkeen toiseksi eniten arvokisamitaleita voittanut maa, mutta nykyään vain Norja jatkaa voittamisen perinteitä, kun taas Suomen mitalimäärät ovat laskeneet kuin lehmän häntä. Mikä avuksi moiseen?

Mistä kehitys lähtee liikkeelle?

Yksi syy on luonnollisesti harjoitusolosuhteet. Vaikka Suomessa ei lumesta ole puutetta, korkeanpaikan harjoittelussa norjalaisilla hiihtäjillä on selkeä etulyöntiasema. Mutta toisaalta ympäristön syyttäminen yksinomaan menestyksen puutteesta on täysin riittämätön argumentti. Toinen syy saattaa olla meidän suomalaisten räikeä nöyryys. Kisoihin lähdetään “hakemaan kokemusta” ja pistesijoille pääseminen on plussaa. Ammattiurheilijat lähtevät aina (!) voittamaan jokainen kerta kun starttipyssy paukahtaa. Näin ollen hiihtäjien omissa asenteissa olisi myös parannettavaa.

Rahan heittäminen kohti ongelmia ei ikinä ratkaise itse ongelmaa. Eikä Suomessa urheilussa muutenkaan pyöri isot rahat joita voisi heitellä sinne sun tänne. Näin ollen ongelman ratkaiseminen alkaa ruohonjuuritasolta. Nuorten kannustaminen varhaisessa vaiheessa kokeilemaan omia kykyjä kovalla tasolla. Yrittämisessä ei ole mitään hävittävää, mutta luovuttaessa häviää kaiken.